Haku blogista sanalla: Trash Video tuotanto

Hakutuloksia: 3 kpl

tiistai, 5. syyskuu 2017

VideoCop: 3D-tulostus osana elokuvantekoa

Aiemmin blogasin VideoCopin länkkärijakson maitotölkkijunavaunujen rakentamisesta, mutta jotta vaunut kulkevat pitää niiden edessä olla veturi. Veturin monimutkaisempi pintarakenne ei oikein sovellu jäätelötikuista rakennettavaksi vaan piti keksiä jotain uutta. Ensin koitimme etsiä pienoismallijunia, jotka olisi voinut koota ja sitten kuvata, mutta tarpeeksi isojen vetureiden hinnat nousivat jo reippaasti yli 100 euroon. Halusimme jotain uniikimpaa ja paremman hallinnan lopulliseen muotoiluun joten päätimme koittaa ensimmäistä kertaa 3D-tulostamista.

Tampereen Itsenäisyydenkadulla sijaitsee 3D-Crush cafe, jossa voi käydä tulostamassa omia 3D-mallejaan minuuttipohjaisella hinnoittelulla. Olin yhteydessä kahvilaan ja esittelin idean ja sainkin hyvän tarjouksen koko junan tulostamisesta. Juna tuli kylläkin jonkun verran valmista koottavaa junaa kalliimmaksi, mutta hallinta ja uniikki muoto saatiin näin hallintaan. Päätimme tulostaa kotimaisen veturimallin (jollaisia koottavia malleja ei muuten oikein ole saatavilla) nimeltään UkkoPekka ja tietysti tämä malli piti ensin 3D-mallintaa.

Työ alkoi siis 3D-mallintamisella ja 3D-mallin palastelemisella, tulostaminen kun pitää tehdä osissa. Yhteensä osia tuli 20-30 kpl joiden koko vaihteli muutaman sentin palikoista kunnon 20cm pitkiin ja paksuihin höyrypannun puolikkaisiin.

 
Toimitin 3D-mallit tulostuskahvilaan ja tulostuksen valmistuttua kävin noutamassa osat parissa erässä ja aloin liimailla osia toisiinsa pienoismalliliimalla.

Mallinnetut osat tuodaan tulostimen ohjelmistoon ja niille määritellään tarkkuus. Sen jälkeen tulostin alkaa työstää malleja kerros-kerrokselta.
Kun tulostettu veturi oli koottu piti sitä hiukan ehostaa maalaamalla. Tähän hommaan ilmoittautui aiemmin Last Starship to Venuksessakin pienoismalleja rakennellut ja maalaillut Insane Bastardsien Tommi Salama. Tommi maalaili veturin ja liimaili siihen hiukan jääpuikkojakin.


Tämän jälkeen rakensimme pieneen kuvaustilaamme pahvista ja ikean taulujen muovikalvoista valopöydän (valopöytä siksi että välttäisimme varjojen syntymisen) ja päällystimme sen vihreällä kankaalla.


Valopöytä oli kokonaisuudessaan vihreän kankaan edessä, joten pystyimme kuvaamaan junaa niin, että se oli helppo leikata jälkituotannossa taustasta irti.


Kytkimme kameran pieneen kiskoon kiinni jolloin saimme tehtyä kamera-ajoja, joita oli jo aiemmin suunniteltu käyttäen virtuaalista 3D-mallia ja aiemmin talvella auton ikkunasta kuvaamiani taustametsiä.

 

 Kun kaikki tarvittavat kuvat oli kuvattu aloimme valmistella junan räjäytyskohtausta, jossa juna kulkee sillalla samaan aikaan kuin silta räjäytetään rikki. Kaiken tämän olisi voinut tehdä 3D-ohjelmassa ja saada näyttämään melko hienolta, mutta teimme periaatepäätöksen että haluamme tehdä perinteisempiä efektejä, nähdä vaivaa ja jännittää miten homma onnistuu.

Piti siis junan lisäksi rakentaa pienoismallisilta samassa mittakaavassa, joten ensin aloitin taas piirtämällä suunnitelmat sillalle. Tämän jälkeen laskin 3D-mallinnuksen avulla tarvittavan puumäärän ja painelin puutavarakauppaan.

Ensin katselin netistä kuvia puusilloista ja sitten piirtelin oman versioni niiden pohjalta. 3D-mallinsin sillan nähdäkseni miltä se näyttäisi oikeasti ja mallinnuksen pohjalta on vielä helppo laskea tarvittava puun määräkin.
Kaupan myyjä tervehti kohteliaasti ja kysyi mitä tarvitsisimme, selitin että elokuvaa olemme tekemässä ja ohutta listaa tarvittaisiin sillan rakennusaineiksi. Yllätyksekseni myyjä totesi olleensa itsekin mukana meidän elokuvassamme ja pahoittelin että nyt en kyllä muista milloin näin olisi tapahtunut. Hän selitti olleensa tuolloin n.5-vuotias ja kyseinen elokuva oli Hervanta homicide 2000, jonka alun dramaattisessa lastentarhan panttivankitilanteessa hän oli näytellyt. Pieni maailma johti siihen että onnistuneet puukaupat tehtiin nopeasti.

Luottoavustajana sillan rakennushommissa toimi jälleen oma isäni, joka kunnostautui varsinkin maalaus- ja liimaushommissa. Silta kasattiin ensimmäisen kerran sisätiloihin sänkyä vasten ja todettiin homman toimivan.

Silta ensimmäistä kertaa koottuna. Tässä vaiheessa suunnittelin miten haluan että silta hajoaa ja sitten merkkasin sahauskohdat maalarinteipeillä jotta osaisin vielä kootakin sillan uudelleen.
Maaliskuussa 2016 matkasimme mökille kuvaamaan siltakohtausta. Räjähdystä varten päädyimme öljypaloon, jonka totesimme testeissä olevan luotettavin ja turvallisin vaihtoehto. Silta kasattiin järven jäälle laituria vasten joten mitään helposti syttyvää ei lähellä ollut. Tiesimme että meillä olisi maksimissaan kaksi yritystä jonka jälkeen silta olisi liian rikki, mutta varminta olisi saada ekalla otolla homma purkkiin.

 

 Asensimme viitisen kameraa erilaisiin kuvakulmiin taltioimaan tapahtumaa mahdollisimman korkealla frameratella. Junaan kiinnitettiin muutama siima, joista avustaja voisi räjähdyksen aikana nykäistä, jolloin silta ja juna sen päällä romahtaisivat maahan. Öljyä lämmitettiin hernekeittopurkissa nuotion päällä ja kun se oli palolämpötilassa siirsimme sen pitkävartisella kepillä sillan taakse. Seuraavaksi kamerat käymään ja kertakäyttömukiin pieni määrä vettä. Kun vesi kaadettiin öljyyn syntyi näyttävä tulipallo ja kuten suunniteltiin silta ja juna romahtivat alas. Tulen kanssa ei ole leikkimistä, mutta huolellisesti tehtynä tällaiset pienen mittakaavan räjähdykset onnistuvat näin kivasti.

Tarkistaessamme materiaalia totesimme, että räjähdyksen ja putoamisen välissä oli pieni viive, mutta silti niin pieni, että emme alkaneet kasaamaan siltaa uudelleen. Myöhemmin kun tarkistin kaikkien kameroiden materiaalit selvisi että oikeastaan vaan kahden kameran materiaali oli käyttökelpoista. Onneksi se riitti efektin toteuttamiseen.

Efektin kuvaamisen jälkeen silta oli melko raihnaisen oloinen. Purimme lavasteen ja suurin osa kepeistä oli vielä käyttökelpoisia mökin askarteluprojekteihin.
Juna ei sillalta tippuessaan mennyt juuri rikki, pari rengasta taisi irrota mutta ne oli helppo liimata takaisin paikoilleen. Paria viikkoa myöhemmin kuvasimme länsipuistossa pienen lumikasan kylkeä pitkin junan putoamista ja tässä saimmekin junan kivasti palasiksi. Näissä kuvissa käytimme myös zippobensaa, jotta junan pinta oli tulessa sen pyöriessä kasaa alaspäin.

Näiden kuvausten jälkeen oli aika jälleen kasata juna liimalla ja sen jälkeen asettaa se kunniapaikalle hyllyn päälle, jossa se edelleen on.


Junaefektien kasaaminen jälkituotannossa koostui kuvausten tapaan lukuisista työvaiheista. Se mikä näistä "oikeasti kuvatuista" efekteistä tekee mielenkiintoisia on se, että ne pitää työstää lineaarisessa järjestyksessä ja kukin työvaihe suunnitella jo alussa. Eikä ole mitään takeita että kaikki menee suunnitelmien mukaan, vaan pitää olla valmis nopeasti mukautumaan tilanteeseen.

Ensimmäisenä aloin koostaa greenscreen-junia valmiiksi. Kuvasimme junat greenscreeniä vasten ilman renkaita, sillä liimattuja renkaita ei voinut saada pyörimään. Päätin toteuttaa pyörivät renkaat 3D-efektinä ja istuttaa sen pienoismallin päälle. Kun renkaat pyörivät ja juna näytti liikkuvan, piti lisätä taustalle ohikiitävä talvinen metsä. Tämän jälkeen piti lisätä savua nousemaan veturin piipusta ja tämä toteutettiin niinikään 3D-tehosteena, apuna FumeFX-plugin 3Dstudio Maxiin. Seuraavaksi lisäsin lumisade-layereitä sekä lähelle että kauemmas ja pöllyävää lunta junan renkaiden viereen. Loppusilauksen antoi lumipyrymäisyyttä korostava usva-layer joka oli vain yksi valokuva pilvistä jota animoin liikkumaan hitaasta oikealta vasemmalle.

 

 Samat työvaiheet toistaen kokosin muutaman junan ajamiskuvan ja sitten siirryin työstämään siltakuvaa. Siltakuvissa piti näkyä ensin että juna tulee tunnelista sillalle ja sitten kun silta räjähtää ja juna tippuu siitä alas. Laituria vasten kuvattu silta piti leikata irti ympäristöstään ja sitten kuvakirjastoa selaamalla etsin joukon valokuvia, joista sain yhdisteltyä talvisen maiseman ja tunnelin. Etualalle piti rajata näyttelijöitä tilannetta seuraamaan ja onneksi tämä kuva oli huolellisesti rajattu jo kuvausvaiheessa niin leikkaaminen oli helppoa. Tästä eteenpäin efektin kasaaminen muistutti aika paljon ajelukuvia, paitsi että räjähdystä korostin vielä vähän ylimääräisillä räjähdys-footageilla.

Valkoinen hanki oli helppo maskata pois jälkituotannossa ja saada kuva näyttämään siltä, kuin joukkio katselisi solan yli kohti rautatiesiltaa.
Loppujen lopuksi efekteistä tuli oikeaiden junakuvien sekaan leikattuina oikeastaan aikalailla sellaisia kuin alunperin suunnittelinkin. Esikuvana ajokuvissa pidin Pakojuna-elokuvaa, jossa mielestäni on upeita kuvia lumimyrskyssä matkaavasta junasta. Uskoisin että pelkällä 3D-tekniikalla toteuttamalla olisin saanut efekteistä näyttävämpiä ja nykykatsojaa ehkä enemmän mielyttäviä, mutta onneksi VideoCop-ajatusmaailmaan liittyy ajanmukaiset efektit, joten samaa nannaa on luvassa myös myöhemminkin. Toivottavasti onnistuin tällä tekstillä innostamaan muitakin askartelemaan elokuviensa eteen entistä enemmän, lopussa se kiitos seisoo ja ainakin itse katselen kyseisiä efektejä mielelläni :)

VideoCop jakso #2 "Bandits and Bloodhounds" on nyt Youtubessa katsottavana, joten käykäähän katsomassa jakso ja sen efektit.

Kirjoittanut: Matti Kuusniemi KLO 12:32

Tunnisteet: Video Cop, Matti Kuusniemi, Tommi Salama, Trash Video tuotanto, The Last Starship to Venus

tiistai, 1. syyskuu 2015

Elokuvien tekeminen

Elokuvan tekeminen on mielestäni hyvä harrastus. Se on monella tapaa jopa paras harrastus jota osaan kuvitella. Minkä muun harrastuksen parissa voit kehittää niin montaa eri taitoa ja käyttää rajattomasti mielikuvitustasi luodessasi jotain täysin omilla ehdollasi käytännössä ilman sääntöjä? Tähän kun lisää vielä vapauden valita kenen kanssa elokuviaan tekee niin sanoisin että soppa on valmis, jaettu ilo kun on yleensä tuplaten iloa.

Itse aloitin elokuvien tekemisen vanhemmilta lainatulla videokameralla muistaakseni vuonna 1991. Tuolloin, 11-12-vuotiaina, kuvasimme kaverini kotona slasher-tyylisiä elokuvia, joissa erään Hervantalaisen kerrostalon asukkaita listittiin vasaralla, puukolla, pölynimuriputkella ja yleensäkin kaikella mitä kaapeista löytyi. Emme työstäneet elokuviamme salaa vaan näytimme auliisti ja ylpeänä vanhemmillemme tekeleitämme ja saimme niistä rakentavaa ja positiivista palautetta. Tuohon maailman aikaan pojat saivat olla poikia ilman, että heitä vietiin koulupsykologeille yms.

Elokuvien teko jatkui ja jotta mielenkiintomme pysyi vireänä oli elokuvien tekemisen tarjottava jatkuvasti haastetta. Aloimme siis kirjoittaa käsikirjoituksia, piirtää jopa hiukan kuvakäsikirjoituksia ja etsiä uudenlaisia kuvauspaikkoja. Myös tekijäporukkamme laajeni kun luokkakaverit ja muut lähitienoon varhaisteinit halusivat tulla mukaan koittamaan miltä tuntuisi esiintyä kameran edessä (puukko selässä ja mustaherukkamehua suussa).

http://static.b-movietube.com/trashvideo/blog/Gorehound_01.jpg
Gorehoundin kotivideopalsta vuodelta 1998.

Vuosien mittaan saimme hiukan nimeä, mutta olimme vain yksi harvoista tiedossa olevista elokuvaajaryhmistä. 90-luvulla harrastelijaelokuvaajat työstivät teoksiaan enimmäkseen itselleen levityskanavien puuttuessa lähes täysin. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä, lukioikäisinä, työstimme ryhmällemme ensimmäiset nettisivut joissa oli muutama pikkukuva ja esittelystä elokuvistamme. Tätä ennen ainoastaan kavereilla ja harvoilla Gorehoundin kotivideopalstan arvosteluita lukeneella oli ollut mahdollisuus saada tietoa ja tilata oma vhs-kopionsa elokuvistamme. Nyt tietoa jaettiin koko maailman yhdistävälle tietoverkolle. 

Kuvakäsikirjoitus vuodelta 2001.
Katso TÄSTÄ kyseinen kohtaus kuvattuna.


Leffojen tekeminen jatkui edelleen. Armeija ja opiskelu toisella paikkakunnalla olivat vain hidasteita, kuvauksia ja muutenkin tuotantoja piti alkaa suunnitella tarkemmin, että kuvauspäivän koittaessa saatiin mahdollisimman paljon tehtyä. Tähän mennessä ainoat elokuviimme sijoitetut rahat olivat koostuneet ajoittaisista bensa-, kasetti- ja kaljakuluista. Ensimmäinen digitaalivideokameramme ostettiin erittäin edullisesti bensa-aseman parkkipaikalla myyjältä, jolta emme sen enempää kyselleet kuittia tai sitä mitä kautta kamera oli hänen käsiinsä päätynyt. Reikä kameran pohjassa korjaantui teipillä ja omantunnon kolkutukset lupasin itselleni korjata tekemällä kameralla jotain todella mahtavaa. Loikkasimme siis digiaikaan kuin varkain.

http://static.b-movietube.com/trashvideo/blog/hervantalaiset_vhs.jpg
Kyllästyimme nauhoittamaan vanhojen vhs-nauhojen päälle
teoksiamme ja vuonna 2003 päätimme tilata valmiiksi monistetut nauhat.

Elokuvaprojektimme kävivät kunnianhimoisemmiksi ja vaativammiksi, joten piti opetella parempaa projektinhallintaa, luovia tapoja saada mahdollisimman pienellä rahalla hyvää jälkeä ja tietysti kehittää elokuvien sisältöä ammattimaisempaan suuntaan. Järkeä tai draaman lakeja emme lähteneet tietoisesti hakemaan vaan pääosassa oli viihdyttävyys. Miten saada 20min elokuva kiinnostamaan alusta loppuun? Entä 40 min tai 90min? Kokeilemalla oppii ja me kokeilimme vaikka mitä.

Projektien vaihtuessa vaihtui myös tekijäporukkamme. Alkuperäisistä ala-asteen luokkakavereista muutama on pysynyt jatkuvasti mukana enemmän tai vähemmän aktiivisena. Vuonna 2008 kahden vuoden intensiivisen kuvaamisen ja jälkituotannon jälkeen valmistunut kokonainen tv-sarjan tuotantokausi hyödynsi kaikkien ryhmämme jäsenten aiemmissa projekteissa (ja muualla elämässä) opittuja taitoja ja sen päälle pakotti meidät vapaaehtoiset harrastajat ensimmäistä kertaa astumaan reippaasti ulos omalta mukavuusalueelta ja opiskelemaan tv-maailman sääntöjä ja tapoja. Jälkeenpäin ajateltuna muuta kuin suoraan kuvauksiin liittyvää tekemistä oli ehkä liikaa, tekijöitä liian vähän ja tekijöiden motivointi ontui. Vaikka sarjamme ei suuren yleisön eteen päässyt, eikä käteen jäänyt muuta kuin kokemusta ja melkein 7 tuntia leikattua materiaalia en näe syytä katua tätäkään kokeilua.

Karonkka v.2008 mikäs sen hienompaa kuin juhlia pitkien
kuvausten päätteeksi koko tuotantoryhmän kesken!

Viime vuosina töiden, perheiden ja vastuun lisääntyessä ryhmämme jäsenten harrastamiselle varattu aika on ollut entistä harvemmassa. Tajusimme että muillakin ryhmillä on samanlaisia haasteita elokuvien tekemisessä ja päätimme yhdistää voimiamme. 2010-2014 tuotimme parin samanhenkisen ryhmän kanssa kolme lyhytelokuvaa, joissa panostimme ennakkosuunnitteluun, tehokkaisiin kuvauspäiviin ja huolelliseen jälkityöstöön. Tämänlainen työskentelytapa olikin erittäin toimiva, kuvauspaikoilla kukki huumori ja jopa aina-niin-paskamainen jälkituotanto saatiin toteutettua ilman suurempia kompromisseja.

Nyt vuonna 2015, yli vuoden elokuvallisen hiljaiselon jälkeen alkaa mieli taas harhailla yhä enemmän mahdollisiin elokuvaideoihin ja silmät tarkkailla uusia maisemia mahdollisina kuvauspaikkoina. Ideoita on, kokemusta on, intoa on, kalustoa on, mutta eräs tärkeä elementti on vuosi vuodelta harvemmassa: muut innostuneet tekijät. Vasaroita ja ruuvimeisseleitä saa kaupasta ja niillä hoituu täsmähommat kuten ruuvien ja naulojen käsittely, mutta innostuneet tekijät voivat haastaa omat ideasi, tarjota uusia, ehdottaa muutoksia tai muuten syventää elokuvan tarinaa, kerrontaa tai vaikka pelkästään kuvauspaikkakokemusta. Painotan tässä hiukan sanaa ?innostunut?, sillä vähemmän innostunut tekijä voi toimia kuten vasara ja hoitaa hommansa, mutta mielestäni tällainen toiminta kuulostaa enemmän väärällä alalla työskentelevän duunarin touhulta kuin harrastuksensa parissa häärivältä elokuvaajalta.

Elokuvaa tehdessä tarvitaan monenlaista osaamista, motivaatiota oppia uutta ja pitkäjänteisyyttä. Kenenkään yhden ihmisen ei tarvitse kaikkea osata (vaikka ei siitä haittaakaan ole) mutta esim ihmistä joka haluaa vain näytellä on haastavaa hyödyntää projektissa, jonka tuotantoon osallistuu kokonaisuudessaan vaikka 6 ihmistä. Muiden työmäärä kasvaa ja jos työmäärä kasvaa (vaikka kuinka tykkäisinkin tehdä useita hommia) niin pikkuhiljaa kaikki tekeminen kärsii kun ei ole aikaa perehtyä mihinkään huolella. Jos taas tekeminen kärsii niin se näkyy helposti laadussa ja jos laatu on huonoa niin se syö motivaatiota. Ainakin jos tietää että on 10 vuotta sitten tehnyt jo parempaa.

Innostunut tekijäporukka, joilla on kaikilla (no ok, suurimmalla osalla) suhteessa suunnilleen samanlainen vastuu ovat nähdäkseni paras tapa toteuttaa projekti, ainakin harrastuselokuvaprojekti. Muiden ahertaminen motivoi itseä tekemään paremmin oman osuutensa ja yhteistyöllä syntyneestä upeasta lopputuloksesta riemuitseminen koko tuotantoporukan kesken on priceless. Ilman porukkaa ympärillä voisin kai tehdä vaikka musiikkivideoita (joita olenkin muutamia tehnyt), mutta vaikka kuinka kuvakerrontaan saisi vapaat kädet on musiikki yleensä jonkun muun ja se rajoittaa pidemmän päälle omaa luovuutta.

Tässäpä eräs tajunnanvirta-musavideo, joka tuotti aikoinaan tekemisen iloa pariksi päiväksi.

Harrastamisessa on se hieno puoli että sitä ei ole pakko tehdä. Voi myös itse mitoittaa itselleen sopivan määrän harrastusta ja pysyä oman mukavuus- ja osaamisalueen puitteissa jos niin haluaa. Toisaalta pitkään jotain tiettyä lajia/touhua harrastaneen kokemus ja osaaminen ovat luultavasti kasvaneet niin, ettei aivan aloittelijatason tekeminen tarjoa motivaatiota ylläpitävää haastetta. Näin ainakin itselläni. Tahdon aina tehdä asioita paremmin kuin edellisellä kerralla tai ainakin erilailla oppiakseni näin uusia työtapoja. Olen myös valmis kokeilemaan hullujakin ideoita sillä niiden kautta usein onnistuu katsomaan asioita erilaisesta perspektiivistä ja löytämään asioiden ytimen, sen olennaisimman sisällön.

Tahtoisin siis tehdä taas elokuvan.

Tahtoisin suunnitella, kirjoittaa, piirrellä, säveltää, kuvata, leikata, valaista, äänittää, lavastaa, näytellä, ohjata, tuottaa, tehdä efektejä ja grafiikkaa, markkinoida, järjestää ensi-illan ja kaupata valmista elokuvaa kiinnostuneille, mutta ehkä kuitenkin mielummin valitsisin näistä vain muutaman ja luottaisin muut osa-alueet muille kiinnostuneille ja motivoituneille. Ehkä korjaan aiempaa lausuntoani:

Tahtoisin siis tehdä taas elokuvan porukalla.

Haluatko sinä?

Ehkä teemme elokuvan yhdessä?!

Kutsumme nyt kaikki kiinnostuneet osallistumaan Trash Videon toimintaan. Homma toimii niin, että lähetät meille uuden osallistu-kaavakkeen kautta yhteystietosi sekä muuta asiaankuuluvaa infoa kiinnostuksistasi ja taidoistasi. Kun uuden projektin käynnistäminen tulee ajankohtaiseksi otamme yhteyttä ehkä juuri sinuun ja saat mahdollisuuden päästä toteuttamaan itseäsi ja jakamaan elokuvantekemisen ilot, haasteet ja vastuut.

Kiitos mielenkiinnostasi,

T: Matti K.

Kirjoittanut: Matti KLO 19:59

Tunnisteet: osallistuminen, elokuvan tekeminen, trash video, Trash Video tuotanto

lauantai, 4. huhtikuu 2015

Viipaleita vuosien varrelta


Kannibaalisegmentti elokuvasta Kauhujen kämppä (1995)

Tässä onkin projekti mikä on pitänyt aloittaa jo vähän aikaa sitten. Nimittäin lyhyiden youtube-klippien tekeminen Trash Videon vanhasta tuotannosta! Ideana on poimia Trash-tuotannon hauskimmat, typerimmät ja mielenvikaisimmat hetket omiin pikku videopätkiinsä, niin että  kolibrin keskittymiskyvyllä varustetun perus youtube-kuluttajankin on niitä helppo lähestyä.

Extreme muthafuckas, eli Extreme duudson -parodia elokuvasta vinokäyrä (2003) 

Niille jotka miettivät että Trash Videon jätkät ovat alkaneet släkkereiksi ja kierrättävät uudelleen vanhaa kamaansa, voin vastata että osittain olette oikeassa. Työ sun muut perhekiireet näivettävät leffantekomoraalia ja aikatauluja on vuosi vuodelta hankalampaa saada soviteltua. Muutamaa lupaavaa ideaa ollaan silti tässä pyöritelty eli kyllä varmasti uutta kamaa tänne saadaan vielä tämän vuoden puolella!

Seuraa tästä linkistä Trash Video Clips'n Slices -soittolistaa ja jaa!

Kirjoittanut: Ville Lähde KLO 09:50

Tunnisteet: Andres Pass, Trash Video tuotanto, Vinokäyrä, Kauhujen kämppä, Antti murtonen. lyhytelokuva